Maalauksesta -Esseitä ja keskusteluja. Mika Hannula.

Maalauksesta – Esseitä ja keskusteluja.

Mika Hannula.

Elina Merenmies

Mika Hannula: Katsomme kuvaa teoksesta. Teoksen nimi on Être Vivant, vuodelta 2009, kooltaan 160 x 140 senttimetriä. Kuva on näyttelykatalogissa. Mikä on teoksen tausta?

Elina Merenmies: Ajattelin tätä maisemaa, kun olin jo ties kuinka monetta kertaa vieraana erään vantaalaisen kartanon mailla. Siellä oli todella jättimäisiä, sammaleisia ja vanhoja paksuja puita ja juurakoita. Ne piristivät minua kovasti. En tunnistanut niitä kaikkia, en osaa sitä varsinkaan talvella, siis en tiedä puoliakaan puulajeista. Vanhoilla tonteilla niitä on, toiset ne tunnistaa, minä en.

Se oli sellainen tunnetila, joka oli monta viikkoa käynnissä. Tunnetila, joka liittyi näihin puihin. Se oli itse asiassa päällä monta kuukautta. Ja tokihan se oli vielä päällä ja käynnissä kun maalasin tätä työtä. Koko prosessi kesti nelisen vuotta.

Onkohan se tässä mainittu? [Katsomme tarkemmin katalogia etsien teoksen vuo silukuja.] Ei, tässä ei sitä ole, sillä joskus en edes mainitse tekoprosessin pituutta; sitä, että olen jumittanut jotakin teosta monta vuotta. Se on niin itsestään selvää.

Toinen asia, joka tähän liittyy ja joka liittyy hyvin moneen työhöni on nämä puiden oksat. Minua siis kiehtoo puiden oksien tekemät muodot. Tuntuu kuin ne oksat muodostaisivat tarinoita. Puiden muodolla ja tavalla olla on tietty merkityksensä.

Kävin juuri äskettäin Tukholmassa Djurgårdenissa. Siellä oli aika hassuja puita, tietysti vanhoja. Niillä oli ihan oma juttunsa ja fiiliksensä, ne olivat paljon iloisempia kuin täällä meillä [naurua]. Selvästi hilpeämpi mieliala, sellainen peikkovirne alati päällä [äänekästä naurua].

Niin – minä olen nyt tällainen: tuijotan puita.

MH: Mitä tarkoitat sillä, että oksat ovat jo itsessään tarinaa tai kertovat tarinaa?

EM: Se on visuaalista tietoa, se on melkein kuin kirjoitusta, sitä mitä me näemme ympärillämme.

MH: Mikä ja miten niistä erottuvat? Eivät kai kaikki puut ole sinulle yhtä mielenkiintoisia?

EM: Olennaista on varmaan jonkinlainen huumori. Niissä on muoto, joka saa hymyilemään. Tai sitten ne ovat pelottavia, kuten kotini ikkunan alla oleva puu, jonka oksat ovat vähän liian suoria, vähän liian sen tuntuisia, että ne ovat kasvaneet juuri äsken tai sellaista.

MH: Vaihtuvatko nämä kohteet, vai pysyvätkö puut samoina?

EM: Kyllä ne vaihtuu. Ja se riippuu, missä kulloinkin on. Muistan kun saavuin lentokentälle Washingtoniin ja lähdimme taksilla ajamaan läpi sen maiseman. Vanhat puut totta kai kiinnostivat kovasti, mutta ei samalla tavalla enää takaisin tullessa. Niissä on aina oma uutuudenviehätyksensä. Joskus joku puu on hienompi kuin toinen, johtuen henkilökohtaisista syistä. Olen asunut aika paljon Ranskassa ja Tsekeissä, ja näissä maissa on paljon sitä samaa puukantaa mitä on kartanoiden puistomailla, mutta siellä niitä on enemmän ja joka puolella, Tsekeistä tulee mieleen erityisesti kirsikkapuut.

MH: Mennään taaksepäin. Koska ne puut ovat niin keskeisiä, on syytä kysyä, missä vaiheessa puut ovat maalauksiisi tulleet?

EM: Ensimmäinen metsäduuni on nimeltään Gold, vuodelta 1992, aloitettu Prahassa.

MH: Mitä tässä välillä on tapahtunut? Ei siinä suhteessa, mitä maalaat, vaan miten maalaat?

EM: Tietysti tässä on tullut teknisesti kaikenlaista, siinä ajassa ehtii jo oppiakin jotakin. Myös kestävyyden kanssa on tullut uusia elementtejä, hartseja ja vahaa, mikä vaikuttaa konservointiin. Tempera itsessään on kyllä hieno tapa maalata, mutta sitä ei voi aina silleen asettaa esille, tai periaatteessa turvallisinta olisi olla lasi edessä.

MH: Otetaan tämä yksityiskohta esiin. Maalaus ilman vahapintaa – oletko jättänyt näitä töitä niin sanotusti ilman sitä pintaa, vain temperalla tehtyinä?

EM: Kyllä, esimerkiksi juuri silloin 1992, on siinä fiksatiivia. Se on hirveän, äärimmäisen kaunis pinta mutta hyvin hauras ja helposti rikkoontuva verrattuna lakattuun ja vahattuun maalaukseen, joka kestää aika hyvinkin iskuja ja kuljetuksia. Se on tietenkin myös helppo puhdistaa.

MH: Tässä työhuoneellasi kun katsotaan, näkökenttään mahtuu versio molemmista, yksi keskeneräinen, vielä ilman pintaa, ja sitten jo lakkapinnan saanut työ. Erot ovat selkeitä. Edellinen on omalaatuisen huokoinen, hyvin pehmeä… ilman että kyse olisi siitä, kumpi toimii tai ei, vaan kyse on sekä maalauksen että katseen erilaisuudesta ja läsnäolosta, tasoista ja tarttumapinnoista.

EM: Niin, temperahan on ikivanha tekniikka, käytetty jo ikoneissa ja hautakuvissa, tuhansia vuosia sitten. Yleensä se on olifoitu, ja sillä se on saatu säilymään. Se olifa on siis keitettyä pellavaöljyä, se on öljyvernissaa.

[hakee hyllystä kaksi ikonimaalausta] Tässä on nämä, näissä oli matta temperapinta, nyt ne on olifoituina kiiltäviä ja ihan pusunkestäviä [äänekästä naurua, yhdessä]. Nyt niitä voi muiskutella ja niiden kanssa voi nukkua…

MH: Ok. Palataan ikoneihin hieman myöhemmin, mutta vielä tästä vertailusta vuoden 1992 ja tämän hetken välillä: mitä muuta on muuttunut kuin tekniikan kehitys ja eriytyminen? Onko se selkeä jatkumo, onko siellä olemassa tiettyjä erillisiä polkuja?

EM: Jos ajatellaan näitä isoja maalauksia, niin siinä on selvä jatkumo. Se jatkumo on alati läsnä. Jos tekee pieniä teoksia, vaikka tussilla, se on erilaista ja niin nopeata. Mutta on sekin osa sitä samaa. Maalaus on kyllä mennyt eri suuntiin, siitä lähti jotakin ihan hirveästi liikkeelle kun keksi ottaa käyttöön temperan ja öljyn sekatekniikan. Olin aiemmin tehnyt vain temperalla, mutta tämän jälkeen lähti ikään kuin se mopo käsistä.

MH: Ja se on siis edelleen käsistä? EM: Aivan.

MH: Entä jos hiukan provosoidaan: eikö niitä ole jo tullut maalauksia, niitä puita tehty ihan riittävästi?

EM: Jos riittää, niin sitten riittää!

MH: Mutta: mikä on se motivaatio, joka saa sinut aina palaamaan rikospaikalle, aina pysymään siinä ja ottamaan maalauksen haasteen vastaan?

EM: Aika hyvä kysymys, koska pari vuotta ennen kuin tein sen ensimmäisen puumaalauksen, näin hyvin erikoisen unen. Unessa maalasin metsää, isoa leveää kangasta, maalasin sitä, siis unessa, hyvin tarkkaan, ja rakastin sen maalaamista, mutta yhtäkkiä tajusin mitä oikein olin maalaamassa. Näin sieltä Jumalan kasvot. Ja sillä hetkellä tajusin, että olen tehnyt suuren synnin, tällaista ei saa maalata. Unessa siis oli niin, että Jumalaa ei saa kuvata, ja sillä hetkellä ajattelin vain, että nyt minut on tuomittu, en saa tätä koskaan anteeksi.
Ja tämä siis silloin alussa, jolloin en suoraan sanoen välittänyt Jumalasta niin hirveästi, minun elämäni ja toimintani ei liittynyt uskoon vielä oikein millään lailla. Silti se jäi mieleeni, ja rupesin jotenkin enemmän ajattelemaan sitä, että mikä on kuva – vähän niin kuin ihmiskunnan pidemmässä jatkumossa, sellaisessa suuresa mattokudelmassa. Miten kuva siinä kohdistuu ja ilmenee?
Tämä uni on ollut minulle merkittävä lähtölaukaus, ja se oli sitä, koska jo niistä maalauksista silloin aikanaan nousi esiin ja tuli ulos kaikenlaista, koko ajan sellaisia yllätyksiä – ja sehän kuuluu olennaisena maalausprosessiin. Mutta kun sieltä tuli tosiaankin Jumalan kasvot unessa ja kun maalasin sen ensimmäisen metsän valmiiksi, sieltä ei tullut Jumalaa, vaan sieltä tuli minun omat kasvoni. Ihan kuin olisin kysynyt, että kuka sieltä tulee, ja kuka se sitten olikaan: ihan oma pärstäsi. Sieltä tuli asioita, jotka meni todella ihon alle – esimerkiksi mielikuva portista, maisemasta, jossa oli jotakin hirveän tärkeätä. Se oli jotenkin sellainen puristava tunne, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Että tämä on se, juuri se, mitä varten minä olen syntynyt.

MH: Ja tämä fiilis, ymmärrys, että on ”oikeassa paikassa oikeaan aikaan”, oli päällä jo silloin 1992?

EM: Joo.

MH: Ja se tunne on jatkunut, tietyllä tavalla kantanut koko prosessia?

EM: Kyllä. Ja kaiken huippu oli, kun menin viime kesänä sinne Laatokan vanhaan Valamoon, ja olin kysynyt jos voisin tavata englantia puhuvan rippi-isän, ja eräs talkoolainen lupasi yrittää järjestää sen seuraavien päivien aikana. Kävelin noin kymmenen kilometriä yhteen skiittaan, ja kun olin tulossa takaisin, saan sähköpostin puhelimeeni, jossa on että ”et usko, tämä on aivan hämmentävää, että erittäin tärkeä rippi-isä, sellaisessa skiitassa johon naisilla ei ole mitään menemistä, olisi valmis tapaamaan sinut”. Skiitta on luostari, jolla on oma alue, Vanhassa Valamossa on monta luostaria. Se minne olin menossa, oli Kaikkien Pyhien skiitta, jonne naiset pääsevät vain kerran vuodessa, temppelijuhlaan.
No, olin, että huh, koska tunsin, että tätä tapaamista minä tarvitsin. Oli ihana juttu, että se järjestyi! Myöhemmin yhteyshenkilö totesi naurahtaen, että taidat olla tärkeä vieras, kun kaikki tapahtui niin helposti. Aloin sitä itse siinä miettimään, että miten kauan olen näitä ajatellut ja myös miten sairas olen ollut, ja miten kauan sitäkin on jatkunut. Tietenkään kukaan siellä ei voinut niitä juttuja tietää eikä tuntea minua millään lailla. Enkä ollut tosissaan tärkeä vieras, kaikkea muuta!

Pääsin skiittaan autokyydillä, sinne oli kuitenkin taas matkaa, ja tapaaminen oli pian, ja kun lähestyimme sitä paikkaa, alkoi tulla visioita, jotka olivat aivan suoraan siitä vuoden 1992 maalauksesta ja myös muista, joita maalasin myöhemmin. Ja kun katsotaan sitä Gold –maalausta, siinä alhaalla on ikään kuin portti, suu, siis minulle se on siellä, ja näin sen tiilimuuriporttina, joka vie jonnekin paikkaan, jossa ajalla eikä paikalla ei enää ole merkitystä, se on kaikki yhtä ja samaa. No, siellä skiitan mailla, siinä kun tultiin perille, niin siellä oli sellainen tiilimuuriportti.

Siitä se hullu venäläinen kuski sitten pyyhältää läpi yhdeksääkymppiä. No, sitten tullaan sisäänkäyntitiehen, tien molemmin puolin on todella vanhoja tammipuita, valtavia, kuten luostareissa usein on, siis puista muodostuva kuja, vaikka olen muissa luostareissa nähnyt vain kuusia ja koivuja, ja katselin niitä vaan, että moi ja heippa, onpa tutun näköistä, ja sitten tullaan portille, ja tämä hullu kuski aikoo yrittää raahata minua sinne sisään, siis paikkaan, jonne naiset ei saa mennä. Seison siinä huivi päässä kömpelönä enkä suostu liikkumaan – haluan vajota maan alle. Muurin toisella puolella on munkit, jotka yrittää tehdä jotain puutarhatöitä ja ovat aika ihmeissään [naurua].
Lopulta se kuski onneksi kysyy joltakin, että mitäs nyt, ja sitten minut ohjataan ulkokautta sinne puutarhaan ja siihen taloon missä tämä igumeni tapaa ulkopuolelta tulleita rippilapsiaan. Ei tarvinnut joutua niin sanotusti noloon tilanteeseen. Puutarhassa igumeni Serafim odotti minua, ja hän oli tietysti ihan tavallinen munkki. Puhuttiin hänen kanssaan pitkät pätkät, ja ai niin, hän tarjosi aamulla tuotuja tuoreita mansikoita, ja minähän rakastan mansikoita, yhteen aikaan söin niitä joka päivä. Jutellaan, ja siihen liittyi synnintunnustus, ja sitten hän vielä rukoili sellaisen erityisen rukouksen ja pyysi minua kirjoittamaan uutisiani hänelle.

Kaiken kaikkeaan se tilanne, se oli hyvin samanlainen se moodi sen kanssa, joka on päällä maalatessa. Että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan – ja en tiedä mitään niin hyvää tässä elämässä kuin sen.

MH: Ok. Maalausprosessista ja tästä läsnäolosta, tietystä huipusta, siitä, että ”oikeassa paikassa oikeaan aikaan” – oletan, että se ei ole aina niin sanotusti päällä ja että se ei aina toimi, sitä ei aina saavuta? Vai onko se ”päällä” koko sen noin kahden vuoden prosessin, läpi sen jumiuttamisen ja kaiken?

EM: No, on se kyllä, on se sama tunne päällä, etenkin nykyisin. Alussa se oli tietysti sellaista pään seinään hakkaamista, mutta nyt se on päällä, no, melkein koko ajan. Ja se, se on oikeastaan aika kivaa. Jotenkin se on kokonaisvaltaista, tällä hetkellä. Voisi olla siis tunne, että pitäisi olla koko ajan siellä ja täällä, muuttua ja liikkua, mutta nyt tunnen itseni hyvin asettuneeksi.

MH: Voiko tämän asettumisen paikantaa ja ajallistaa, mistä lähtien se on ollut hallussa?

EM: Aika epämääräinen se siirtymä on. Aika paljon se liittyy – olen siis sellainen ihminen, että aika paljon se liittyy rukoilemiseen – eli mitä enemmän sitä on, sitä paremmin se ”oikeassa paikassa oikeaan aikaan” -juttu löytyy.

MH: Entä jos sitä avaa tätä kautta: vuonna 1992 se tunne oli päällä, vaikka rukoileminen ei vielä ollut osa arkeasi?

EM: Aivan, ei ollutkaan, mutta olin silloin jo alkanut, ehkä vähän tiedostamatta, silleen aktivoimaan uskoa Jumalaan. Se rukous oli silloin enemmän itse maalauksessa. Muistan vieläkin erittäin tarkasti tunteen, sen joka oli siinä unessakin, että odotin koko ajan sitä Jumalan rangaistusta – ja siis konkreettisesti Gold-teosta maalatessani odotin sitä rangaistusta ja toisinaan polvistuin jopa maahan. Ajattelin jotenkin, että hyvä on, jos se tulee, niin sitten se tulee. Sen prosessin aikana ja myötä minä vähän kerrassaan nöyrryin edes jonkin verran Korkeamman edessä. Se ei ollut tietoista – mistä oli kyse on se, mitä teologit käsittelevät termillä armo. Siitä oli kyse.

MH: Palataan takaisin itse teokseen, Être Vivant. Miksi kyseinen nimi?

EM: No, taustalla on monia asioita. Olen vuosien varrella ollut siis aika kipeä, sairas. Tämä oli työ, jossa työstin sitä koko juttua, sitä miten kipeä olen ollut. Tämä maalaus on varmasti ollut sellainen rohkeus-maalaus, jollain lailla osoitus siitä. Se on teos, joka on auttanut minua kestämään kipua. Kestämään suoranaista kipua ja kärsimystä, sitten myös epätäydellisyyttä ja romahdusta.

Tähän liittyy paljon juuri tämäntyyppistä henkilökohtaisuutta. Ja jos katsotaan kuvaa, tässä on mukana nimittäin tämä olento, sinne metsään on ilmestynyt olento, ja se muodostaa sinne ikään kuin jonkinlaisen varjon, ja sen kasvot muokkautuvat siinä, sen harmaan ja mustan kautta. Kasvonilmeet ovat riippuvaisia oksista, mitä sieltä tulee – olento joka ei ole erillinen, mutta se on elävä. Ehkä se metsä on jollain tasolla kudelma, niin kuin metsän kudelma, aivan kuin maailma olisi itämainen matto, joka ei ikinä lopu.

MH: Ketä tästä sitten tulee esiin ja ilmestyy – sinäkö vai Jumala?

EM: Niin, tässä on rakkaiden ihmisten kasvoja, paljon sellaista, ne ihmiset, jotka ovat minulle keskeisiä, ilmestyvät maalauksiin – välillä se näytti minun rippi-isältäni. Se hahmo silleen välillä liikahtelee – huomaan, että esimerkiksi rippi-isä on vahvasti ehkä edelleen mukana takaraivossa, käsi niitä vaan maalailee.

MH: Missä vaiheessa tekoprosessia ymmärsit, että tämä on ja tästä tulee rohkeus-maalaus?

EM: Se tuli varmaan prosessin aikana. Se oli alussa vaan todella supersynkkä…

MH: …ja nyt se on todella valoisa, vai…?

EM: [naurua] Noo, jollakin lailla kyllä, mutta totta, kyllä se on yhä vähän sellainen sairaiden lasten puutarha, kaikki puun oksat näyttävät käärmeiltä, ja fiilis on, että eihän tästä tule mitään [taas naurua]… kaikki on täynnä sammalta, mikään ei nouse siitä, ja tietynlainen rutto on iskenyt kaiken ylle.

Toisaalta siis kuten kaikessa minun tekemisessäni on ollut, siellä on mukana asenne, joka sanoo, että antaa mennä vaan. Täysillä vaan, kyllä se siitä. Nyt räkä valuu, mutta ei se mitään, seistään vaikka päällään mutta nyt mennään.

Mutta kyllä se rohkeus löytyi ja hahmottui toki sen prosessin aikana. Sitä etsi ja etsi, että mikä on tavallaan työn lopullinen totuus ja muoto, joka kuin loksahtaa paikalleen, että se olento tulee lihaksi, vaikka se on mitä ilmeisemmin lihaton. Rutto on jo syönyt kaiken sen, mutta että se olento ja maalausmaisema tulevat läsnäoleviksi – siinä on oma järkeistämisprosessinsa, joka ei kuitenkaan ole rationaalinen.

MH: Niin, siinä on ilmiselvästi teon sisäinen oma logiikka, ei ulkoinen määre. Jokin, jolla on suunta ja oma erityinen virityksensä. Mutta se nimi?

EM: Nimi on toisaalta ranskankielinen sanaleikki, siinä, että se on ”olla elossa ”, ja samalla se tarkoittaa elävää olentoa. Minulle se tarkoittaa toivetta siitä, että elämä on ja jatkuu, siihen liittyy myös vähän synkkä puoli. Mutta se mitä elämä itsessään tarkoittaa minulle, no, miten sen sanoisi, ei ole varmasti sama asia kuin mitä useimmille.

MH: Mitä se sinulle sitten on tai tarkoittaa, se elämä?

EM: Silloin nuorempana se tuli hyvin ilmi kun oli voimissaan, nätti ja pystyi tekemään mitä halusi ja menemään minne halusi ja kiipeämään vaikka talon seinää katolle. Oli sellainen voittamaton olotila, mutta mitä se olo ei ollut, oli tämä tunne: elävä. Yllättävällä tavalla oli pelkästään kuori, oli aavistus, että tämä tässä ei ole kaikki. Tämä ei voi olla elossa olemista, tämä on tunneköyhää, koko ajan oli tieto, että tämä ei riitä. Mikään ja kukaan ei ole tarpeeksi, mikään ei lohduta ja saa aikaan sitä, että olisi ikään kuin rauhassa.

Olin siinä jotakin parikymmentä vuotta vanha, ja lopetin täysin ryypiskelyn, joka siihen mennessä oli silleen helmasynti. Olin silloin ollut jo vuoden raittiina, se oli vähän viime hetkillä – oli ollut vähän ennakkovaroituksia, että en kestä sitä. Yksi ilta – olin yksin kotona – olin tuntenut tarvetta eristäytyä ja hiljentyä, pysyä kaukana kavereista (olin silloin Brysselissä, asuin siellä puolitoista vuotta 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa), hidastaa siis vauhtia, toki kyllä näin heitä, mutta yhtäkkiä muistin, mitä isoäitini oli aina opettanut, että muista aina illalla laittaa kädet ristiin ja rukoilla. Mietin sitä mummia ja mitä se oli sanonut, ja jotenkin ajattelin, että Jumala, jos olet olemassa, niin kyllä kait ilmoitat itsesi minulle.

Ja, sillä hetkellä, tunsin sellaisen aaah – sen elämän. Yhtäkkiä kaikki oli mahtavaa. Jopa se seinä, jota tuijotin, oli mahtavaa. Näin siellä pieniä figuureja, ne liittyvät sellaisiin Brysselin kaupungin seinillä oleviin ja joka puolella näkyviin homeisiin figuureihin. Yhtäkkiä sieltä alkoi näkymään kauhea määrä tarinoita – siivekkäitä jumalia, joilla oli valtavat päät, ja niin, se oli hauskaa. Kaikki oli hauskaa, se että käveli oli hauskaa. Ihan kuin joku lamppu olisi syttynyt. Ehkä niitä lamppuja syttyi liikaakin yhtä aikaa [äänekästä naurua].

Kaikki valot päällä, mutta ajattelin, että antaa mennä – tämä on hyvä. Halusin olla taiteilija, minun ei tarvinnut istua jossakin toimistossa ja vaikuttaa normaalilta, voin olla mitä haluan, hääpuku päällä, poronsarvet päässä – ei mitään väliä, antaa mennä. Haluan elää ja minä elän, sillä hyvä. Se oli aivan mahtava tunne, koska siihen liittyi koko ajan tietoisuus siitä, että ok, voi olla vähän liikaa höyryä ja kaikkea alkuunsa. Mutta ei mitään sellaista, että pitäisi mennä muille julistamaan. Tunne taustalla oli ollut, että siihen mennessä en ollut elänyt, sitä oli vähän satuttanut itseään, muuttunut vähän kylmäksi ja kovaksi, ihan sen takia, että se oli ainoa tapa selviytyä. Tuosta tuli saman tien luottamus, että hei, voin olla juuri tällainen kuin olen ilman että täytyy pelätä, koska tuolla ylhäällä on tuo Yksi.

Mutta: täytyy vielä korostaa, että tämä kokemus oli se ensimmäinen askel, ja siihen liittyi tunne anteeksiannosta ja parannuksesta, ja siitä on sitten liikuttu eteenpäin. Se tunne ja kokemus kehittyy, ja se ei ole itsestään selvä tai lukkoon lyöty suhde ja asia. Joka tapauksessa silloin selvisi, että kaikki ei olekaan tyhjän rationaalista.

MH: Puhutaan jumittamisesta, jo aiemminkin esiin tulleesta asiasta. Mitä tarkoitat sillä?

EM: Se on mitä teen koko ajan, ihan koko ajan. Se on sellaista jatkuvaa KUVAN paloittelemista. Luulen, että se on jonkinlainen matemaattinen kyky. Paloittelen sitä teosta koko ajan ja vaistomaisesti mietin, mitä sille pitäisi tehdä.

MH: Mutta siis jumittaminen tekona, mitä se on? Hitaasti tekemistä, varmasti, vaan mitä tämä paloittelu on?

EM: Minulla on siis näössä, aivojen ja silmän yhteydessä jokin juttu, joku skanneri, joka koko ajan käy sitä läpi – jos katson maalausta, vaikka sitä joka on jo valmiina, se skanneri on käynnissä, mutta siinä ei ole enää siinä maalauksessa mitään, joka pysäyttäisi. Eli niin kauan kun sitä on, sitä jumittaa.

MH: Jumittaminen on siis sitä, että maalaus ei ole vielä ratkaistu? EM: Kyllä.

MH: Sillä ei siis ole suoranaisesti mitään sen kanssa tekemistä, että työprosessit ovat niin pitkiä?

EM: Ei varsinaisesti, vaikka tokihan olen päättänyt, että asiat saavat kestää kauan. Olen tajunnut, että vouhkaaminen ja kärsimättömyys ei ole minun kohdalla johtanut töihin, joista saisin jotakin suurempaa tyydytystä.

MH: Mutta eikö se hidas tekeminen ole vaikeaa?

EM: Alussa se oli ihan mahdotonta. Sitä energiaa oli niin paljon, aivan liian paljon, maalasin sellaisella vimmalla, että hyvä etten mennyt seinän läpi. Se oli ihan kauheata. Minusta olisi pitänyt tulla joku kivenhakkaaja. Mutta minä maalasin, paperit vain lensivät ja vaihtuivat uusiin, olin levoton hullu, kunnes vähin erintajusin, että tämän tyylin lopputulos ei riitä. Vaikka se energia ja päättömyys on ollut hyvä juttu ja avannut paljon asioita, lopputuloksesta jää jotain puuttumaan. Se jää vajaaksi, aivan kuin minun kaikki kapasiteettini ei olisi käytössä. Sitten päätin, että kokeillaan ihan päinvastoin. Samaa energiaahan se on, mutta eri tavoilla suodatettuna ja suunnattuna. Sen energian saa käännettyä myös siihen jumitukseen.

Alkuun se hitaasti eteneminen ja tekeminen oli kauhean vaikeata, koska piti kuitenkin aina löytää ne hetket, jolloin sai olla hullu. Muuten siitä ei tule yhtään mitään. Luominen tapahtuu niin, että hullu tulee ja vetää, ja vie. Se on tosiasia se.

Jumittaminen voi mennä mahdottomaksi, toivottomaksi. Mikään ei tavallaan ikään kuin liiku enää. Kun tekee koko kapasiteetilla, siihen tulee myös se universumi mukaan, kaikki ne hetken hikoilut.

Tässäkin, esimerkiksi, tämä letti, sehän on vedetty siihen ehkä noin kahdessakymmenessä sekunnissa. Ja sitä ennen tätä työtä oli varmaan jo jumitettu se puolitoista vuotta tai enemmänkin. Joka tarkoittaa siis sitä, että koko ajan siellä on pakko olla mukana elementti, että pistetään koko homma läskiksi. Ilman sitä ei prosessia voi ajatella. Siis jos joku asia rupeaa ärsyttämään riittävästi, sitten pitää antaa sille tuholaiselle tilaa, pyytää se paikalle.

MH: Niin, ja tuholainen kait vaan toteaa, että miten niin tulla paikalle, mähän olen jo täällä…

EM: [naurua] Thought you’d never ask …

MH: Miten pitkiä työpäiviä teet, jotta siis saat ylläpidettyä sitä vaadittavaa intensiteettiä?

EM: Välillä voi olla muutamasta tunnista kysymys. Se voi olla myös 4–8 tunnin tai jopa 12 tunnin rupeamakin. Vaihtelee tosi paljon. Jos tekee vain jotakin pientä aluetta, tulee sokeaksi jos yrittää liian kauan, se harmaa, sellainen pöperrys. Isommat linjaukset on hyväkin tehdä niin, että välillä ottaa sen muutaman viikon projektiksi, muutaman viikon keskittymisen ja pitkiä päiviä. Mutta temperaöljyn sekatekniikka myös vaatii tiettyä kuivumisaikaa. On hyvä kun saa laittaa töitä sivuun.

Ihanteellisesti, jos elämä olisi niin kuin minä haluaisin, niin prosessin kesto, se olisi ainakin pari kuukautta, mutta ainahan sitä jotakin tapahtuu, tulee taukoja – olen aika jakautunut, monta asiaa on kesken. Joinakin päivinä on vaan fiilis, että esimerkiksi haluaa vain piirtää, eikö keskittyä mihinkään puskien maalaamiseen. Se myös liittyy terveystilanteeseen ja myös siihen mitä minulta odotetaan.

MH: Mitäs sitten jos jumittaminen ei ratkea, matemaattinen kyky ei löydäkään ratkaisua?

EM: Kyllä semmoista sattuu. Silloin työ menee vähäksi aikaa tai vaikka moneksikin vuodeksi jäähylle. Ja siihen voi palata myöhemmin, ja silloinkin voi jäädä ratkeamatta.

MH: Mistä tiedät, että se toimii, että se on ratkaistu?

EM: Kai sen on oppinut tuntemaan, että kun on antanut sille tiettyjä juttuja, ja jos se ei ratkea, niin, no, sitä kyllä luottaa siihen, että jos se on tarkoitettu, sen osaa myöhemmin ratkaista. Mutta ei pidä eikä saa rääkätä itseään turhaan. Joskus roskis on paras paikka roskille.

MH: Mennään yksityiskohtiin. Mikä tässä oli ensimmäinen askel, mitä tapahtui ja tuli ensin?

EM: Tässä tein ensin nämä puunrungot temperalla, hirveällä määrällä vettä, pesin osan jäljistä pois, sitten piti antaa kuivua kauan. Sitten tuli alaoksat, tiesin, että tähän tulee sammalta, usvaa ja kaikennäköistä – tiesin, että halusin jotakin, joka liittyy luonnon sellaiseen kosteeseen ja outoon piirteeseen. Sellaisia sammaleisia takapihoja, joita oli juuri myös paljon Brysselissä [naurua].

MH: Ne eivät ole läsnä valokuvina?

EM: Ei, ei koskaan näissä metsämaalauksissa, kaikki omasta päästä. Toki olen ottanut paljon valokuvia, mutta en käytä niitä referensseinä.

MH: Ennen kuin siirrymme toiseen teokseen, Valley of Vision, palataan niihin kahteen ikoniin, jotka ovat tässä vieressämme, moikkaavat pirteinä sieltä tuolilta, vierekkäin kun ovat. Mitkä näiden nimet ovat?
EM Oikealla on Georgian Jumalanäiti, alkuperäinen kuva on vanha, 1500-luvulta, ja vasemmanpuolinen on Nektarios Eginalainen, se on tuoreempi pyhä, elänyt 1900-luvun alkupuolella Kreikassa, ja hänestä on siis valokuvia, joista olen katsonut mallia.

MH: Nämä ikonit, oletko näyttänyt näitä? 47

EM: En ole, tämä on ihan vain harrastus. MH: Milloin tämä on alkanut?

EM: Ei se niin kauan sitten alkanut, ehkä neljä tai viisi vuotta sitten, mutta ikonimaalauksessa on olennaista se, että siinä pitää aina olla opettaja mukana.

MH: Ja se sinulla on, opettaja on läsnä, ja se tekeminen, se maalaaminen on rukoilemista…

EM: Joo.

MH: Onko mahdollista, että joskus näyttäisit näitä?

EM: Onhan se. Haluan vielä kehittyä, oppia tekemään vähän monimutkaisempia, vaikka Kristus Kaikkivaltiaan, sellaisen jossa on punainen vinoneliö takana, Kristus valtaistuimella – vaikeampi tehdä, jos nyt niin sanotaan.

MH: Onko näissä sinulle sitä tunnetta, sitä että olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan?

EM: Ilman muuta näissä on sitä. Näissähän sitä vasta onkin. Tuntee, että maalauskyky ja jumittamiskone mikä itsessä on, niin sillä on ihan uusi paikka missä se voi toimia. Siihen liittyy kosminen ihme, että loppumetreillä voi ihmetellä että mitä tämä on, ja no, jumittamiskone käy kuvaa läpi ja toteaa, että jotakin täytyy tehdä, ja käsi tekee jotakin hullua, jotakin joka sen ikonin ratkaisee. Ja se on mielenkiintoista, että sama energia on myös vahvasti mukana ikonimaalauksessa, omaan työhöni se liittyy niin keskeisesti, mutta että se on myös mukana siellä, jossa on hyvin tarkat säännöt ja pelin henki. Tässä se energia ja räjähdys tulee sinne myös, se kuuluu sinne.

Niissä tapahtuu täsmälleen sama asia. Ikonimaalaus on kuin laboratorio-olosuhteissa tehtyä, voimme todeta ihan täsmällisesti, allekirjoituksen kanssa, että asia on näin, ja piste – mitään muuta tapaa ei ole, joko noin tai sitten ei lainkaan.

MH: Jätämme ikonit, ja pääsemme teokseen nimeltä Näkylaakso, vuodelta 2013, iso teos vaakatasossa. Mikä on tämän teoksen tausta?

EM: Nämä kaikki mistä puhumme liittyvät toisiinsa vahvasti. Näkylaakso on vaakaduuni, ja sehän on ihan saman mittainen kuin se ensimmäinen puuteos sieltä vuodelta 1992. Mittasuhde oli ensin aika sattumanvarainen, se tuntui mukavalta, siihen se kuitenkin jäi, koska tykästyin siihen niin paljon, joten olen sitä jatkanut. Siinä ei ole suoranaisesti kultaista leikkausta. Kyllä sen siihen saa mutta ei suoraan. Mutta teoksen tausta – tällä teoksella on tietty selkeä fyysinen tausta. Se palautuu maapaikkaan mikä meidän suvulla on Raaseporissa, Tammisaaressa. Siellä tontilla on tämä laakso. Oli mielenkiintoista muutama vuosi sitten huomata, että laakso, joka oli aiemmin minun mielestäni ollut aika tavallinen, sellainen suomalainen metsä, niin sen aikana, kun Merenmiehet olivat olleet siellä, se oli muuttunut – siitä oli tullut jonkinlainen minun sisäinen ryteikköni. Se oli juuri sen näköinen, ihan fyysisesti, ei vain omassa päässäni. Hoitamaton metsä, täysin sammaleen peitossa, vaaleata jäkälää, laakso ihan kuin mätä tila, puut kaatuneet ja silleen, että kun katson sitä, niin totean, että just niin, siinä se on: tuho.

MH: Keskitytään tähän laaksoon hetkeksi. Jos asian kääntää, niin miksi tämä tuho nyt on niin mukavaa ja mielenkiintoista? Mitä sinulla on geometrisesti täydellisesti hallittua ja hoidettua puistoa vastaan?

EM: En tiedä onko siinä itsessään mitään kivaa. Se vaan huvitti, koska se näytti niin vahvasti minun pään sisäiseltä asialta ja silti oli fyysinen paikka. Mietin sitä, että ei ole sattumaa, että se on suvun paikka ja että se on muuttunut sellaiseksi, ikään kuin me olisimme hikoilleen sen sellaiseksi [naurua]. Siis aivan niin kuin kaikkien laiskuus ja kärsimättömyys ja kaikki se olisi saanut metsäparan ilmentämään tätä tilannetta ja asiaa. Mutta toisaalta se kaikki on myös vapaata ja luovaa.

MH: Mutta – vielä inttäen – tuleeko paha olo, jos olet hyvin hoidetussa puutarhassa?

EM: No ei, tietenkään. Ei se mitään haittaa, minähän nautin Versailles’ssa olemisesta, sehän on aika hoidettu paikka [äänekästä naurua] meidän laaksoon verrattuna.

MH: Ok, vastakohdat, ne vastakohdat. Eli maalauksen taustalla teidän kesäpaikan hoitamaton metsä. Miksi se piti maalata?

EM: Se vain rupesi vaivaamaan hyvällä tavalla. Sen upeat värit ja ehkä myös se perhetausta, kohtalot jotka olivat todella rankkoja. Se ikään kuin muuttui mielen sisällä symboliksi, siitä että maailma on vähän pimeä ja täällä on vähän vaikeata välillä.
Mutta minulle ajatuksena tämä työ on kuva toivosta, tavallaan siitä kaikesta pimeydestä kasvavaa toivoa.

MH: Kaikesta huolimatta…

EM: Niin. Tässä maalauksessa on mukana taas se ihmishahmo ja jollakin tasolla myös se Messias, joka joko nousee kuolleista tai nousee palaneesta puusta, nousee mustasta haudasta, tässä on paljon sellaista. Tähän liittyy kaikenlaista henkilökohtaista, siellä paikassa on myös tapahtunut tulipalo, itse asiassa talo, johon piti tulla ateljee, paloi. Ensin luultiin, että se oli tahallaan poltettu mutta sitten kävi ilmi, että se olikin vahinko. Taloa ei joka tapauksessa koskaan rakennettu uudestaan.
Itselleni se paikka sen metsänkin kautta muodostui paikaksi, johon kiinnyin, mutta sen ympärillä olevat asiat ja tapahtumat aiheuttivat lähinnä vain kauhua. Silti siellä on vaikkapa metsäkauriita, eläimiä, jotka asuvat siinä palaneessa talossa, joku siinä on, se tuho ja toivo, yhtäaikaisesti.

Itse maalauksessa olen ajatellut aika vapaasti assosioiden tätä kaikkea virpomisen kautta, siis palmusunnuntain ortodoksisen tradition virpomisen, ja tähän liittyy ortodokseilla ja miksei myös kaikilla suomalaisilla visuaalinen assosiaatio, siihen liittyy symboliikka, joka korostaa toivoa alkavan Suuren viikon edellä mutta aina edeltää myös tulevaa kärsimystä ja ylösnousemusta. Se liittyy puihin ja pääsiäiseen. Mutta en tiedä, maalaus nyt vaan muotoutui tällaiseksi ja siihen tuli silleen aika tärähtänyt tunnelma [naurua]. Mutta se mikä siihen tuli, se on totta.

MH: Missä mielessä totta?

EM: Se on tapahtunut, monellakin tasolla tapahtunut. Se on vähän kuin näyttämö, missä esitetään symbolien kautta jotakin kivuliasta.

MH: Onko nimenomaan tämä teos, vaikka verrattuna Être Vivant -teokseen, näyttämö?

EM: Niin, onhan sekin vähän sitä, mutta tämä on enemmän.

MH: Tiesitkö jo alkujaan, että siitä tulee näyttämö?

EM: Ei, se tuli prosessin kautta. Se selvästi liittyi käänteisesti minun ensimmäiseen metsään, siihen alkoi tulla fiilis, tunnelma, että ikään kuin se olisi ihan samasta paikasta kuvattu, jotenkin päivänvalo – että olisi kuin siirretty vain toiseen kohtaan samaa metsää. Tuli olo kuin olisin ollut koko ajan samassa paikassa – ja sen takia minä näitä jumitan.

Mutta tässä halusin, että maalauksessa on vahva kontrasti valon ja varjon kanssa. Siksi siellä on keltainen aurinko, joskin nyt jo piilossa, mutta silti kaiken takana. Emme tiedä mistä se tulee, mutta sieltä se tulee. Sen jälkeen se musta myrkky tuli ja ilmentyi siihen, se hullu maalari taas iski ja sai vapaat kädet. Se on nyt vaan niin, että sen mustan kanssa heiluminen ja riehuminen on niin kivaa.

MH: Eli pitkässä kaaressa palaat aina samaan maalaukseen?

EM: Kyllä, niin se menee. Muistan jo siinä ensimmäisessä puumaalauksessa, että vaikka kuinka änkesin siihen kaikenlaista, tajusin, että en saa siihen millään kaikkea mahtumaan. Tämä tapahtuu jonkinlaisessa liikeradassa, ikään kuin joku syntymä ja jatkumo.

MH: Mutta se jatkumo on hyvin vahva, se muuttuva samuus, jonka sisällä on erilaisia aktualisoitumia.

EM: Kyllä, koska juuri 1992 aloin tekemään näitä oksia, olo oli kuin tekisin kirjoitusta. Ja sehän tietysti liittyy piirtämiseen, mitä olen aina tehnyt. Minusta tuntuu, että kuvallinen ajatteluni on jotenkin orientaalisempi näiden puiden ja tussipiirtämisen kautta.

MH: Isompien maalausten pitkä kaari ja nopeat piirustukset, kerro näiden suhteesta, eroista ja yhtäläisyyksistä.

EM: Tuntuu siltä, että toinen on sitä, että pitää syödä kasvikset, ja sitten toisinaan täytyy syödä myös jotakin muuta, vähän lihaa tai kalaa ja sellaista.

MH: Kumpi on kumpi?

EM: Luulen, että piirustukset ovat kasviksia [naurua]. Joku sellainen, kun käsi ja ajattelu toimivat, että kuvallinen ajattelukyky säilyy. Se on niin keskeistä, ja sitähän aikoinaan akateemisessa koulutuksessa painotettiin, mutta niin: valitettavasti se on niin tärkeää, niin tärkeää. Voi sanoa ”valitettavasti”, koska joskus ne vanhat äijät tuntuivat niin jääriltä pakottaessaan meitä piirtämään suurin piirtein jotakin kipsiä. Silti siinä oli järkeä – ja paljon. Siinä oli syy.
Maalauksessa ja piirtämisessä on tietysti myös eri sensitiivisyys suhteessa materiaaleihin. Piirtämisessä erityisesti on ihanaa, että siinä ei ole värejä. Kun piirrän, se on mustavalkoista, totta kai siinäkin on mukana tavallaan väri, mutta se muodostuu niiden viivojen harmausasteista – nekin toki voisi kait muuttaa väreiksi, jos sitä silleen miettii.

Prosessi on aivan erilainen. Piirtämisessä korostuu se ilmeinen paradoksi, että mustaa lisäämällä saa aikaan lisää valoa ja samalla se valo tuo sitä mustaa lisää esiin. Ne ovat minulle aina teoskokonaisuuksia, nämä piirustukset. Ne ovat kuin perheitä, sellaisia saman perheen jäseniä, niin kuin laumoja, voi olla viisitoista tai kaksikymmentäviisi, mutta ne voi laittaa vierekkäin ja keskenään kanssakäymiseen.

MH: Palataan teokseen Valley of Vision ja jumittamiseen. Oliko tässä tapauksessa jotakin erityistä?

EM: Olihan siinä. Siinä on aika sattumanvaraisesti käytetty värejä. Kun maalaan, siinä on useasti aika laaja se paletti, ja siksi se jumittaminen on kivaa mutta myös työlästä, ja tässä maalauksessa erityisesti niitä värejä on paljon, joskaan maalaus ei ole itsessään värikäs. Siinä tuli hyödynnettyä myös ikonimaalauksessa opittuja juttuja, pigmenttijuttuja erityisesti, siis perinnevärejä, kuten vaikkapa sinooberia tai kaoliinia, ja niitähän on monia muitakin siinä, joita käytetään venäläisessä ikonimaalauksessa. Ylipäätäänhän käytän paljon perinteisiä värejä ja pintoja. Traditio on minulle ollut kiinnostavaa, ihmiskunnan uskonnot ja muut, ne ovat kiinnostaneet ihan pienestä pitäen, ja myös myöhemmin ortodoksisessa kirkossa se perinteen määrä.

MH: Milloin käännyit ortodoksiseen uskoon?

EM: Joskus 2000-luvun alussa se oli, vaikka kääntyminen on tavallaan hassu termi. Luulenpa, että tavallaan olen aina ollut ortodoksi. Olin aikaisemmin käynyt säännöllisesti kirkoissa, sekä katolisessa että luterilaisessa. Sitten erikoisessa tilanteessa aika lailla johdatettuna menin ensimmäistä kertaa oikeaan ortodoksiseen palvelukseen, ja siitä se lähti. Olin lukenut esimerkiksi Jeesuksen rukouksesta, ja jotenkin suuri kunnioitus oli alkanut syntyä ortodoksisen kirkon opetusta kohtaan, se henkilökohtainen kokemus tapahtui silloin luontevasti.

MH: Onko tämä kääntyminen vaikuttanut siihen, miten maalaat?

EM: On. Hulluinta on mennä tässä taas takaisin siihen vuoden 1992 Gold –maalaukseen. Silloin olin jo käynyt ensimmäistä kertaa käynyt Uspenskin katedraalissa turistina. En vähitellen muistanut sitä enää, se oli muuttunut niin itsestään selväksi osaksi ajattelua. Olin vähän päälle kaksikymppinen, olin lukenut Raamattua sieltä täältä, lukenut Mooseksen kirjoja ja kaikenlaista.

Mutta pöllähdin Uspenskiin sisään uteliaisuudesta, ja yhtään ajattelematta sitä paikkaa sen kummemmin, yhtenä monista kirkoista – en mennyt siis sinne rukoilemaan. Mutta näin siellä sen alttarin ja ne ovet, jotka aukeavat ja sulkeutuvat ja taas aukeavat ja sulkeutuvat sen tietyn pääsiäispalveluksen aikana, niin näin siellä sen pilvipatsaan, sen mitä Mooses ja Israelin kansa seurasi erämaassa. Näin sen siellä, ja ihmettelin: miten se täällä on, mitä se täällä tekee? Näin ne värit, ne pureutuivat minuun sisään aivan täysin, se seinä, alttarin väri, se kokonaisuus, violetin, kullan ja sinisenharmaan – joku siinä oli, sellainen täyslaidallinen – ja olin vaan että jaha, tämmöinen juttu tämä, ja tämmöinen paikka, mennäänkö pois. Aloin sitä miettimään, vähän niin kuin Uudessa testamentissa sanotaan: Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. (Luuk 1:19) [naurua].

Mietin sitä ja muistan kun olin Tsekeissä, missä tämän Goldin maalasin ja missä minulla oli kotona puutarha – ja siellä mietin, että halusin löytää ne värit, jotka näin Uspenskissa. Ja siellä puutarhassa istutin kukkia, valtavan rykelmän, keltaista, violettia, ja yritin saada – siis ihan hullua – sen värimaailman aikaan. Ei se tietenkään onnistunut. Mutta kun aloin maalaamaan, ne värit tulevat sinne. Ja onhan siinä maalauksessa, kyllä sen näkee, siellä on violetti, ja kyllä tästä saisi alttarin ovenpielet. Nykyään olen Uspenskissa joskus vapaaehtoinen siivoja, minä puhdistan niitä kullattuja ovia.

MH: Onko se kivaa?

EM: On [erittäin äänekästä naurua].

MH: Eli: anna mennä vaan…

EM: [nauru ei ota loppuakseen] I like it, I like it.

MH: Mutta palataan tähän kysymykseen: miten työskentelysi on muuttunut uskoon tulon jälkeen?

MH: Niin, miten sen sanoisi. Vahva jatkumo siinä kuitenkin on, sillä maalaaminen on aina uskon tunnustusta. Sehän on kuitenkin luottamista siihen, että juttu toimii. Eli jos ajattelee miten tärkeää se on ollut, erityisesti nuorena, että se toimii, niin siihen oli pakko luottaa ja uskoa – kun ei tiennyt mihin muuhun voisi luottaa ja uskoa, varsinkin kun tiesi, että itseensä ei voinut luottaa. Ei voinut tietää, mihin muuhun voisi luottaa ja uskoa, ehkä epämääräisesti universumiin, mutta kun tiesin, mitä haluan, niin ehkä olin myös syntynyt sitä varten. Sitä ajattelee, että se vaan loksahtaa paikoilleen, ilman että sitä sen kummemmin analysoi pidemmälle.
Kun enemmän ja enemmän tekee ja kehittyy siinä uskomisessaan, se kasvaa ja siihen tulee kaikenlaista. Siihen tulee ymmärrystä ymmärryksen päälle. Se kasvaa, mutta samalla se myös voi aivan hyvin olla kasvamatta. Se riippuu kauheasti oman elämän valinnoista.

MH: Entä epäilys, epäilys siitä onnistuuko maalaus?

EM: Se on läsnä – jatkuvasti, ja millä tavalla! Tietysti sitäkin tarvitaan. Toisaalta epäilys on monesti aika myrkyllistä. Kaikki taas liittyy toisiinsa. Epäilyksen taso ja voima on suhteellista. Henkilökohtaisesti liitän ne vakaviin sairauksiin, ja esimerkiksi kipukohtauksiin – sellaista avutonta ryömimistä, jossa ei kykene edes nousemaan ylös ja mikään ei onnistu, ei mikään, niin siinä tilanteessa se uskon ja epäilyksen suhde on varmaan erilainen kuin maalatessa. Ihmisen elämä ei ole aina kovin helppoa.
Jollakin tavalla se on aika hauska tilanne. Tietyssä mielessä sitä omassa elämässään ehkä vähiten uskoo maalaukseen [naurua]. Jollakin tasolla siis. Alun perin maalaus on se mihin on ryhtynyt, mutta olisihan voinut ruveta vaikka hevospoolon pelaajaksi…

MH: No, mikset ryhtynyt…

EM: Ei ollut vaadittavia edellytyksiä – hevosta, poolopaitaa… mukavia ystäviä [erinomaisen räkäistä naurua].

MH: Tuota, miten tämän nyt sanoisi, koketeeratko ja miten paljon, kun sanot, että vähiten uskot maalaukseen?

EM: Yritän olla koketeeraamatta. Totta kai, jos otetaan esimerkiksi ikonimaalaus ja mitä kaikkea se on minulle avannut, ja vaikka Valamon saarta, ja kaikkea sitä mitä maalauksessa minulle ilmestyy, ja kaikkea sitä mitä maalaus on minulle merkinnyt, kyllähän minä olen hirvittävän onnellinen – onnellinen, että olen alkanut sitä tekemään. Minun koko elämä on ollut sitä, että kävelen jossain jännässä paikassa missä tapahtuu jotakin mahtavaa, ja mikään ei ole sattumaa – koko ajan saa höyrytä, sydän pamppailee rinnassa ilosta ja onnesta, vaikka elämä itse ei sitä aina ole, sitä iloa ja onnea.
Koko maailma on samaan aikaan langennut, se maalaaminenkin on langennut. MH: Mitä tarkoitat, että maalaaminen on langennut?

EM: Kaikki on langennutta. Maailmassa on valitettavuus, joka näyttäytyy turhauttavana ja turhana, tyhjänä ja typeränä. Tiedätkö, ikään kuin kaikessa on se nurja puoli. Se on hirveän iso kysymys. Minä uskon, että siksi Jumala kutsuu meitä ja minua, että pääsisimme lähemmäs, että näkisimme, että meillä on valinnan vapaus. Monesti ne valinnat on aika yksinkertaisia. Kyse on vaan siitä, että olenko hyvä tyyppi vai en. Ne valinnat eivät lopulta ole niin äärimmäisen monimutkaisia. Ei tarvitse tutkia kahtasataa teologia voidakseen päättää.

MH: Valinta on helppoa, toteuttaminen vaikeaa… EM: Niin, se kysyy ja vaatii työtä.

MH: Mutta vielä tämä langennut asia, että emme koskaan voi olla täydellisiä ja olemme vajaita, vai? Mitä oikein tarkoitat sillä?

EM: Niin, eihän se, että olemme langenneita, poista sitä, että emme voisi olla valon lapsia ja että kaikki ei voisi olla Herralle pyhitettyä. Siihenhän minä pyrin, jollain lailla, että kaikki mitä minun elämässäni on, että sillä olisi sellainen pieni korvamerkintä, että se on Taivaan Isälle. Niin minä ajattelen ja siihen minä pyrin. Vihollisesta ja sen touhuista, siitä pyrin eroon ja sitä minä vastustan aktiivisesti ja verissä päin.

MH: Vihollinen, mikä se on?

EM: Minulle se on henkimaailman juttuja, tämän maailman se paljas pehva, se että mikä sä oikein luulet olevasi, se joka yrittää toisaalta saada ihmiset musertumaan ja lankeamaan johonkin houkutuksiin, jotka osoittautuvat kirouksiksi – siis tällaisia juttua. Se huonompi juttu.

MH: Belsebuubi?

EM: [hekotusta] En ala sen nimeä tässä lausumaan ja tarkkaan määrittelemään [naurua].

MH: Kaikissa on kuitenkin takana, ja edessä ja sivulla, siellä on toivo. Vaan mistä se tulee, miten sitä pystyy pitämään yllä?

EM: Luulen, että toivo on armoa. Sitä ei ehkä pystykään pitämään yllä. Se tulee armon myötä, toki se tulee myös tekojen kautta, se toivo, jos tekee esimerkiksi jollekin ihmiselle jotakin tosi kivaa. Se luo toivoa, mutta toivo on armon tuoma tapahtuu jotakin joka luo sitä. Jos ajatellaan vaikka sairastavaa ihmistä, niin joku lääke auttaa ja se tuo toivoa, saa aikaan tilanteen, että huomaa: minähän voin tässä vielä elää ja selviytyä.

MH: Kun sanot, että tässä maalauksessa on toivo, niin sehän tulee esiin tekemisen kautta ja vaikuttuu siinä ja siitä?

EM: Kyllä, ehkä sitä toivoa, että se on armoa, ja että sitä tulee jotenkin maalaukseen, niin sehän on silloin armolahjan toteuttamista – ja se voisi olla vastaus siihen, miksi alun perin on alettu maalaamaan.

MH: Voiko se olla tavoite, vai tuleeko se tekemisen myötä?

EM: Prosessin myötä, aina. Niin se on yksi vaikeimpia asioita, joita ei ihan voi omin voimin ja konstein saavuttaa. Mutta yksi on, missä voi itse vaikuttaa paljon: että puhuu totta toisille ihmisille ja tekee sen, vaikka kuinka se olisi huonoin ratkaisu omalta kannalta, siis että ei aja omaa etuaan, eli silti puhuu totta vaikka kuinka nöyryyttävää se on, ja toisaalta olla siinä ja kestää seuraukset – se tuo ihmiselle toivoa, se luo itsetuntoa, totuuden puhuminen. Ja sitä kautta semmoista mikä liittyy rohkeuteen yleisemmin – jos vaikka se onkin ihan kauheata, todellakin helpommin sanottua kuin tehtyä. Totuuden puhuminen jopa rippi-isälle kysyy kauheasti kanttia, totuus kun ei ole siisti, ja minä en näytä hyvältä siinä tilanteessa, mutta silti se on jokin, joka minun mielestäni on toivon tuoja.

Toinen on tietysti se, että on jotakin mihin nojaa, siis minulle se on rukouselämä. Joskus kun kaikki on ihan kauheata, elämän käänteet ja silleen, niin kaivan esiin rukouskirjan yksikseni, ja siellä on rukoukset, jotka kestävät melkein tunnin tai ylikin. Täytyy sanoa, että jos luen sen kaiken läpi, saattaa olla että jossain vaiheessa en pysty enää liikutukselta ääneen rukoilemaan, se tuo toivon, kun sen löytää sieltä, niin se on että huh huh. Se on sitä parasta, sitä parasta mitä on olemassa.